Linja-auton peräpenkillä jöpötti
1.
Syysvarhaisaamun linja-auto on kolea matkan alussa. Hiekkatien mutkat ja mäet hidastavat menoa, samat pari nyppylää hetkauttavat reissulla kuin reissulla mukavasti joka kerta niin että vatsanpohjaa kutittaa.
Ja se tärinä. Se pani hävettämään aina, aina kun siinä ennen kymppiä ensimmäisen kunnon alamäen jälkeen, jo ennen noita nyppylöitä, alkoi haaroperissä kiristää: jöpötti.
Nyt naurattaa, silloin ei juuri – nuori energia.
Ja jöpötys sen kuin yltyi kun vanhan kaupan kohdalta nousi autoon nappulatakkinen tyttö, joka oli siellä jokivarren kahvila-ruokalassa joskus istumassa ja lautasta tyhjentämässä, siellä jossa Pera kävi pari kertaa viikossa keiton nielaisemassa, mikäli maalta tuotujen ja alkuviikosta syötyjen eväiden loputtua vara vyöräsi. Jos jäi markkoja tähteeksi siitä vähäisestä kirjoihin, vihkoihin sun muihin konseptipapereihin tarkoitetusta viikkorahasta, joka kotoa liikeni. Kaupungilla ei kimulia pahemmin näkynyt, mutta joskus kirjaston lehtilukusalisaliin ilmestyi, joskus jopa samaan lukupöytään, niin että tunnisti sen tuoksun.
Auto täyttyi matkan jatkuessa, pimeydestä kömpi auton lämpeneviin sisuksiin kasvoiltaan tuttuja tuntemattomia kaupunkiin menijöitä. Vakioporukkaa.
Joka maanantai sama tilanne: Tyttö kävelee sinisissä kumppareissaan taakse, vilkaisee ja hymyilee, istuu odottamaan rahastajaa. Rahastajan käytyä tuijottelee ulos minkä huurettuneesta ikkunasta näkee, pyyhkäisee enimmät kosteudet pois ja vilkuilee lasista heijastuvia matkustajia, ajan oloon kyllästyy ja kaivaa kirjan eteensä. Kemiaa, fysiikkaa, matikkaa.
– Jotenkin ei uskoisi että noin viisaita, Pera ihastelee, – jokin Suosikki sopisi noihin näppeihin ja noihin punakynsiin paremmin.
