Kuulakkaassa syyssäässä
Sateesta e i tietoakaan. Joten mikäs mennessä metsään, painautua metsäautotielle, tienposkeen, poiketa syvemmällekin. Rantareunaa kulkea kuulakkaassa syksyn säässä.
Joskus näillä paikoilla tavattu karhu ei pelota; jos tulee niin tulee, eikä se päälle käy kun ei silloinkaan käynyt: juosta löntysteli vain karkuun muina miehinä hassunnäköisesti, ikään kuin sillä olisi ollut pussihousut jalassa, vyö auki lököttämässä.
Käärmeistäkään ei enää haittaa, sen verran kankeiksi ovat käyneet kyyt, koloihinsa talvelle kiepsahtaneet.
Lokakuunmetsässä ei muita ihmiskurkon häiritsijöitä enää liikkeellä kuin nuo hirvikärpäset kavalat, siipensä irrottajat, tukanjuuriin kaivautujat.
Mikäs mikäs mennessä, talvelle käydessä käärmeiden horrostellessa, karhujen maatessa. Ei pienintäkään uhkaa luonnosta löydy, kun amurintiikerin elinpiirikään ei tänne uletu.
Mitäs muuta kuin suksia tervaamaan tästä, ja ensilumia rukoilemaan.
